Lempeää tuuppausta ruuan parissa

Tuuppaus = tee hyvästä asiasta houkutteleva/haluttava/helppo

Miten saisi luotua lapselle hyvän suhteen ruokaan? Miten hyvistä ruokavalinnoista saisi houkuttelevan? Hyvinvointiin ohjaava tuuppaus on huomaamattakin monessa perheessä arkipäivää. On hyvä muistaa, että tuuppauksessa aivan keskeistä on antaa valinnan vapaus! Siten vain voi vahvistaa lapsen sisäistä, kestävää motivaatiota. Pakottaminen tai lahjonta antaa vain hetkellistä motivaatiota, mutta ei edesauta omia oivalluksia.

Tässä muutamia vinkkejä tuuppaamiseen ruokahetkissä:

Kasvikset, marjat ja hedelmät

Kasvisten lisäämisen ytimenä on ateriasuunnittelu. Yleensä ateriasuunnittelu aloitetaan valitsemalla pääruoka-aine (liha/kala/kana/palkokasvit) ja sen lisäke (peruna/riisi/pasta) ja viimeisenä, viimeisillä voimilla, mietitään tehtäisiinkö salaattia tms. Käännä suunnittelu toisin päin. Kun pohdit mitä syötäisiin, mieti ensin, mitä kasviksia ateria sisältäisi ja lähde rakentamaan ateriakokonaisuus niiden pohjalta.

Meillä arkeen on jäänyt elämään kasvisnimitykset (traktorin rengas = kurkkuviipale, taikasauva = kasvistikku, tomaattilohko = vene). Lapset osaavat itsekin keksiä eri kasviksille mitä osuvimpia nimiä, jotka kannattaa kiinnittää pysyvästi arjen sanavarastoon. Uusimman nimityksen sai paprikasuikale, joka on koukku tai sauva/miekka. Paljon mieluummin tullaan syömään Kapteeni Koukun koukkuja kuin paprikaa, kun joku keittiöstä huutelee syömään. Tai aterian lopuksi ”Otatko vielä koukun?”

Toinen kasviksiin liittyvä arjessa silloin tällöin elävä ”leikki” on kasvisnaamojen rakentelu. Jo vain parilla eri kasvispalalla voi rakentaa yksinkertaisen hymiön ja sanoa ”Tätä ei sitten saa syödä”. Ja kun silmä häviää, voi nyrpistää leikisti nenäänsä ja laittaa paikalle uuden silmän. Ja tämä toistuu ja toistuu usein naurun saattelemana. Se on todella ruuan kanssa leikkimistä ja samalla syömistä. Isä voisi näyttää huonoa esimerkki syömällä suun, jos innostus ei aluksi lähde.

Hedelmät ja kasvikset ovat houkuttelevia, kun ne pilkkoo tarjolle valmiina suupaloina joita syödään cocktail-tikuilla. Vaikka syöminen ja jonkun toisen asian tekeminen yhtäaikaisesti ei ole suositeltavaa, niin siitä huolimatta hedelmä ja kasvispalat pikkulautasella Pikku kakkosen aikana yleensä kyllä menevät kaupaksi. Tätä tulee hyödynnettyä usein.

Ruokailo

= Ruokailu/syöminen virittyy positiivisena ja mukavana asiana.

– Ruokapöydässä ei kiukutella tai itketä. Niinä hetkinä poistutaan pöydästä ja ensin rauhoitutaan. Ruokahetki ympäristönä ei rakenna positiivista asennetta ruokaan jos siihen yhdistyy äksyily ja itku.

– Säännöllinen ruokarytmi tukee ruokailoa. Pitkät ateriavälit saavat aikaan kiukkuista ruokaseuraa.

– Nauti ruuista jotka tekevät sinulle hyvää.

– Luo ympäristö, jossa sallitaan erilaisuus ja jossa ollaan kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Kaikki eivät saa syödä samanlailla (se olisi kulttuurisesti köyhää)!

– Rakkaus on sitä, ettei halua muuttaa toista. Annetaan jokaiselle vapaus tehdä omat valintansa. Toki vanhempi ei voi kaikessa antaa lapsen itse päättää vaan aikuinen luo raamit valinnoille.

– Tunnustele omaa oloa viineri vs. hedelmä syömisen jälkeen -> huomaat varmasti eron! Ei syödä salaattia, koska pitää, vaan koska nautin siitä ja saan hyvää oloa! Hyvät valinnat yksinkertaisesti tuntuvat hyvältä.

– Klassinen esimerkki lapsille suunnatusta tuuppaustutkimuksesta on täysjyvävehnäsämpylän menekin edistämisestä (toisena vaihtoehtona vaalea vehnäsämpylä). Täysjyväsämpylää syötiin enemmän, kun se oli leivottu hauskan muotoiseksi (kts. kuva).

Eri muotoiset sämpylät houkuttelevat — Vasemmassa alakulmassa tavallinen vaalea vehnäsämpylä (van Kleef ym. 2014).

Ruokaosaaminen

Perinteisesti lapset eivät ole kulttuurissamme kuuluneet keittiöön -> sopivina töinä lapsille on pidetty vain kattamista ja leivontaa. Jo pienen lapsen voi antaa osallistua ruuanvalmistukseen. Näin ruuasta tulee houkuttelevampaa. Itse tehty ruoka maistuu parhaimmalle eikä ruoka ole silloin outoa, kun on nähnyt miten se tehdään.

Ruokapuhe

Kiinnitä huomiota vuorovaikutukseen ruokahetkissä. Jo pelkästään elekielellä kerrot asenteesi ruokaan, siihen ei tarvita sanoja. Usein sanaton viestintä antaa vahvemman viestin kuin itse sanat. Kiinnitä kuitenkin myös huomiota siihen, mitä sanot. Lapsi oppii hyvin nopeasti ruokien haukkuma sanat ja lapsi mielellään samaistuu toisen negatiiviseen kokemukseen hänellekin uudesta ruuasta.

Itseäni häiritsee, kun juhlissa on tapana voivotella herkuista. Se on hyvin tehokas keino opettaa lasta tuntemaan syyllisyyttä syömisestä ja vinouttaa ruokasuhdetta.

HASSUTTELE ruokapöydässä, siten voi joskus aika helposti houkutella maistamaan (maistamisesta edes puhumatta). Hassuttelu piristää ja innostaa kaikenikäisiä.

Varhaiskasvatuksen uudessa ruokailusuosituksessa on hyvä kommentti siitä, että kysymys ”Onko hyvää?” on lähtökohtaisesti huono. Tätä kuitenkin kuulee jatkuvasti, samoin kuin ”Oliko hauskaa?” Ensinnäkään kaiken ei tarvitse olla hyvää ja hauskaa. Lapselle annetaan vapaus kertoa omista aistielämyksistä silloin, kun kysytään avoimia kysymyksiä: ”Miltä ruoka maistui?” ”Mitä makuja siinä oli?”

Aikuinen ei päätä mistä lapsi tykkää. On siis aivan turhaa pohtia ruokia valittaessa ”syökö se sitä?”

”Yäk, äidinruokaa” kuulin yhtenä päivänä kun pieni mies tuli keittiöön katsomaan mitä siellä ollaan valmistamassa. Kuulin tämän ylpeänä. Olen onnistunut tarjoamaan erilaisia (outojakin) ruokia perheelle. Sehän on mahdollisuus oppia ja kehittyä ruokailijana. Ei ruuasta tarvitse tykätä, mutta sitä voi maistaa vähän.

Arjessa on käytössä tietty tapa kysyä lapselta, syökö hän vielä (kun annos on aika koskematon). Kun hän vastaa että ”en”, kommentoin ”No, jos sää et syö tätä enää, niin saanks mä syödä sen?” Yleensä vastaus on myöntävä, mutta lapsi saattaa ajatella myös, että ”ai toi tykkää tästä”, ”ai tää vois olla syömäkelpoista”, ”no ehkä mä maistan vähän”. Vastaus kuuluukin toisinaan: ”et sää saakaan, mä syön tätä vielä”.