Lapsuuden klassikoihin kuuluvassa Jörö-Jukka kuvakirjassa on loistava esimerkki pelottelun kautta kasvattamisesta. Sitä voisi melkein sanoa uhkailuksi. Ainakin Velli-Vilhon tarina on koomisuudessaan nojaa uhkailun voimaan. Muistan, kuinka tarina oli yksi lemppareistani, koska se on karuudessaan hauska. Varsinkin runossa toistuva Vilhon repliikki saa nykylapsetkin nauramaan ja toistamaan sitä.
“Nyt velliä en syö, en en!
En velliä nyt syö, en syö!
Ma velliäni en nyt syö!”
Runo ei esittele, kuinka vanhemmat käsittelevät Vilhon syömättömyyttä. Mutta vanhemmat ovat tarjonneet hyvän ruuan päivittäin. Lopulta Vilho saa sen minkä ansaitsee ja haudalle tuotu puurokulho vielä muistuttaa kuinka huonoa oli hänen käytöksensä.
Nyt tarinaa lukiessa, herää pohdinta: ‘Onko ruokakasvatus juuri muuttunut 1900-luvun alusta tähän päivään tultaessa?’ Suomi ainakin on 100 vuoden aikana muuttunut kehitysmaasta globaalisti mitaten kehityksen kärkimaaksi. Itse en näe lainkaan tavattomana, että lasta edelleen syytellään, kun hän ei syö (‘Ajattele Afrikan lapsia’). Kyläillessä ruokapöydän pieniä ruokailijoita saa kuka vain uhkailla, jos ei maista.
Olisi loistavaa, jos aikuiset voisivat lukea Velli-Vilhon tarinan ja huvittua sen tavasta opettaa syömään. Ja vielä niin, ettei seuraavalla aterialla käytä samaa satavuotta vanhaa tekniikkaa ruokakasvatuksessa. Nykyään sentään tiedetään, että pelottelua ja uhkailua paremmin toimivat positiivinen ilmapiiri, hyvä malliesimerkki, kehu ja kiitos. Jokaista lasta voi ruokapöydässä jostakin kiittää.
Hetki Ruualle 