”Et sä siitä kuitenkaan tykkää”

Lapsilla makumieltymykset ohjaavat vahvasti ruuan valintaa ja sitä, mitä syödään. On tarpeellista ymmärtää kuinka makumieltymykset syntyvät, jotta voi oppia nauttimaan hyvinvointia edistävistä makuelämyksistä. Jokainen päivä saisikin olla herkkupäivä, koska hyvää tekevä ruoka on herkullista ja esimerkiksi pakastetut viinirypäleet toimivat hyvin karkkina.

 

Lasten syömiskäyttäytyminen on tulosta synnynnäisten tekijöiden, oppimisen ja kasvuympäristön keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kyseessä on siis monimutkainen prosessi, jota ei vieläkään täysin tunneta. Ruokamieltymyksien kehittyminen alkaa geenien vaikutuksesta, jotka luovat lapselle taipumuksen pitää makeista ja suolaisista mauista, mutta inhota karvaita ja happamia makuja. Tällä tavoin synnynnäiset, automaattiset mekanismit säätelevät ruokahalua. Syntymästä lähtien tosin myös lapsen saamat kokemukset muokkaavat hänen syömiskäyttäytymistään.

 

Tiedetään, että syömiskäyttäytyminen voi olla opittua ja sitä on mahdollista muovata. Vain harva ruoka sisältää vain yhtä perusmakua ja siten ruoka on sekoitus eri makuvivahteita. Yksittäisten ruokien makujen kokeminen ja tunnistaminen on oppimista. Keskeisellä sijalla oppimisessa on ruuan toistuva tarjoaminen, koska lapsi valitsee syötäväksi mieluiten tutun ruuan kuin vieressä olevan uuden ruuan.

”Lapsi syö, mistä pitää.
Pitää siitä, mikä on tuttua.
Tutuksi tulee se, mitä tarjotaan usein.”
– Susanna Anglé

Pienet lapset ovat alttiita ruokaneofobialle eli uuden ruuan pelolle. Uusien ruokien pelko alkaa taaperona ennen 2-vuotis syntymäpäivää aikana, jolloin lapsella on siirtymävaihe aikuisten ruokiin, ja hälvenee ennen kouluun lähtöä. Neofobia ilmenee käytännössä uusien ruokien välttelynä tai torjumisena ja tuttujen ruokien suosimisena. Lapsi tyypillisesti maistaa uutta ruokaa vain vähän, mutta toistuvan tarjoamisen kautta annoskoko kasvaa pikkuhiljaa. Neofobia vähentää hedelmien, kasvisten ja lihan syöntiä, mutta ei vaikuta maitotuotteiden, leipätuotteiden, leivonnaisten ja keksien syömiseen. Kasvisten, hedelmien ja marjojen makujen oppimisen haasteena on geneettinen taipumus hyljeksiä karvaita ja happamia makuja. Tehtävä ei todellakaan ole mahdoton, mutta se vaatii vain enemmän toistoja ja aikaa. Lapsen on helpompi hyväksyä uusi ruoka, jos hän näkee tutun aikuisen tai lapsen syövän kyseistä ruokaa.

 

Ruoka-aversion eli ruokavastenmielisyyden voi oppia välittömästi jo yhdestä epämiellyttävästä kokemuksesta. Ruokavastenmielisyys syntyy helpommin uutta kuin tuttua ruokaa kohtaan. Aversioista poisoppiminen vaatii työtä ja siten lapsuuden ruokainhokit voivat pysyä pitkälle aikuisuuteen rajoittaen ruokavaliota turhaan. Aversioiden syntymistä tulisi välttää. Siksi on ehdottoman tärkeää antaa lapsen aina sylkäistä ruoka pois suusta, jos hän kokee ruuan epämiellyttävänä. Epämiellyttävän ruuan väkinäinen nieleminen luo todennäköisesti aversion, kun taas epämiellyttävän ruoan sylkäiseminen on neutraali kokemus. Ruoan sylkäisemisestä ei tehdä numeroa. Ruokapalan pystyy aika huomaamattomasti sylkäisemään talouspaperiin tai serviettiin ja ruokailu voi taas jatkua. Lasta ei tule moittia sylkäisemisestä. Ruokavastenmielisyys voi syntyä myös siitä, että ruuan syömiseen liittyi kielteinen kokemus, kuten pahoinvointi tai sairastuminen. Syömiseen pakottaminen, vahva maanittelu, tuputtaminen tai syömiseen velvoittaminen koetaan kielteisenä ja voi aikaansaada aversioita.

 

Tässä joitakin mekanismeja, jotka vaikuttavat makumieltymyksien kehittymiseen:

• Ruuan toistuva tarjoaminen: Mitä enemmän saamme samanlaisia aistikokemuksia, sitä enemmän tyypillisesti tykkäämme siitä. Tykätyimpiä ruokia ovat ne, joita syödään usein ja ovat siten tuttuja. Yksinkertaisuudessaan toistuvaan tarjoamiseen perustuva menetelmä on lupaava lasten ruokavalion laadun parantamisessa.
• Lääkevaikutus: Pidämme parempana ruokaa, jota syömme terveenä ollessamme, kuin sairaana ollessa syötyjä ruokia. Uuden ruuan pelko lisääntyy sairastaessa ja stressitilanteissa.
• Makujen oppiminen: Tutun maun yhdistäminen uuteen ruokaan auttaa tykkäämään uudesta ruuasta. Esimerkiksi sokerin lisääminen uuteen ruokaan lisää myöhemmin kyseisestä ruuasta pitämistä ilman sokerilisää.
• Ravintosisällön oppiminen: Historiassa luonnonvaraisesti eläneelle ihmiselle energiarikas ruoka (rasvainen ja/tai makea ruoka) oli elämän edellytys ja siksi myös tykätympää.

Uuteen ruokaan tottuminen vaatii lapsesta riippuen 10–20 maistamiskertaa, jotka ovat ajallisesti lähekkäin esimerkiksi muutamia kertoja viikossa. Uuteen ruokaan tottuminen voi alkaa ruuan näkemisestä ja siitä, että näkee muiden syövän sitä. Ruuan maistaminen on kuitenkin edellytys sille, että lapsi voi oppia pitämään ruuasta ja siten pelkkä katselu ei riitä. Lasta ei saa pakottaa maistamaan eikä maistamisesta palkita ruualla tai palkinnoilla. Älä järjestä kilpailua siitä, kuka pystyy maistamaan parhaiten. Kenenkään ei tulisi saada leimaa ”huono maistelija”, jonka helposti häviäjä saa. Erilaiset leimat kun eivät pidä paikkaansa ja silti niihin uskotaan jopa läpi elämän. Kilpailu saa myös helposti huomion vääriin asioihin. Puhu lapselle maistamisen oikeista palkinnoista, kuten uusien elämyksien saamisesta ja kielen makurepertuaarin kasvamisesta. Voit kiittää lasta maistamisesta ja osoittaa miten hienoa on kun hän uskalsi sen tehdä. Aremman maistelijankin voi julistaa mestarimaistelijaksi ja osoittaa siten, että luotat ja uskot hänen varmasti vielä onnistuvan. Jos ruoka ei nyt maistu, niin joskus toiste voi maistua. Pyri itse olemaan sanomatta ettet tykkää jostain ruuasta. Tämän toteaman jälkeen lapsen on hyvin vaikea itse asennoitua kyseistä ruokaa kohtaan positiivisesti. Älä päätä lapsen puolesta mistä ruuista hän pitää tai ei pidä.

 

Ruokahetkien ja syömisen tulisi olla iloinen, mukava asia, joka tuo mielihyvää makuelämysten ja yhdessä olemisen kautta. Maistamisestakin kannattaa tehdä hauskaa. Lapset saa innostumaan hassuttelulla, tarinalla, pelillisyydellä ja leikillä. Iltapalana voisi joskus olla Makupeli. Salaatin voi maistella skoolaten eli haarukkaan seivästetty paprikakuutio kilautetaan kaverin haarukan kanssa ja sanotaan ”kippis!” ja suuhun.

Lihavuuden hoidossa ei ole tavatonta, että asiakas kuvailee olleensa jo lapsuudessaan nirso. Hänelle on tehty aina omat ruuat, koska muuten ei olisi syönyt mitään. Lapselleen tekee karhunpalveluksen jos jättää makumieltymyksien muovaamisen ja kehittämisen kokonaan tekemättä. Silloin makumieltymykset ovat alkukantaisia ja kumpuavat lähinnä geeneistä, mikä käytännössä tarkoittaa rasvaisten, makeiden ja energiarikkaiden ruokien suosimista sekä hedelmien, kasvisten ja marjojen niukkaa syömistä. Monipuolisesta ruuasta pitäminen ennaltaehkäisee monia terveyshaasteita, koska silloin ei pysty tyytymään yksipuolisen makuiseen ruokaan. Lihavuus ei ole ongelma, vaan elintavat. Lapselle ei siis ole tarvetta valmistaa voimakkaan valikoivuudenkaan vuoksi omia ruokia, vaan kaikki syövät samaa ruokaa. Noin kerran viikossa voi olla lempiruokapäivä ja lapsi voi valita ruuan kaikille.

 

Vanhempien sanavarastosta voisi täysin poistaa sanan NIRSO. Sitä ei tarvita lainkaan. Sana on yksinomaan vain hyvin leimaava. Tarvittaessa puhutaan valikoivasta syömisestä, eikä lasten kuullen.

 

Vinkki kokeiltavaksi: Lapsen kanssa voidaan yhteisymmärryksessä solmia maistamissopimus. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkea aina maistetaan ainakin vähän. Maistaminen ei tarkoita silti pakkosyömistä ja lautaselle voi jättää ne ruuat mitä ei halua maistamista enempää syödä. Voi käydä niin, että kun esimerkiksi 4-vuotiaan kanssa on kerran päätetty maistamissopimuksesta, siitä tulee arkinen rutiini. Tavallisesti lapsi aluksi kyseenalaistaa sopimuksen ja testaa vanhempaa, mutta silloin vanhemman pitää pysyä tiukkana siinä mitä on yhdessä sovittu eikä anna lapsen pelata sopimusta rikki poikkeuksilla.

 

Lähteet:

Nurttila A. Ravitsemuskasvatus lapsiperheessä. Kirjassa: Fogelholm M, toim. Ratkaisuja ravitsemukseen – Ravitsemuskasvatus ja elämänkaari. Helsinki: Palmenia 2001, s. 108-111.

Scaglioni S, Salvioni M, Galimberti C. Influence of parental attitudes in the development of children eating behavior. British Journal of Nutrition 2008;99:22-25.