Miten vapauttava lause! Se antaa lapselle vapauden valita itse, saada omakohtaisia kokemuksia ja paradoksaalisesti voi antaa motivaatiota jatkaa yrittämistä tai kokeilla. Vanhemman se toisinaan vapauttaa lapsen hallitsemisesta tai liialta kontrollilta.
Toki pitää olla rajat. Elämässä on myös asioita, joita on pakko tehdä. Mutta niitä ei juurikaan ole ruokapöydässä. Ja jos ei millään halua istua ruokapöydässä tai alkaa riehumaan, niin silloin saa mennä muualle. Ehkä hetkeksi rauhoittumaan, jotta voi palata takaisin. Ruokahetkeen kuuluvat sovitut käytöstavat, jotta kaikkien on hyvä olla ja on turvallista. ”Kokille kiitos” -asenne luo myös hyvää ilmapiiriä ja lisää ruuan arvostusta.
Joskus tuntuu, että vanhemmat jo ruokaa laittaessaan murehtivat ja koittavat varmistella, että lapsi sitten syö kaikkea ja riittävästi. Silloin ateria pyörii sen ympärillä, että saadaan lapset syötettyä. Huh huh! Pelkkä ajatuskin tämän lähestymistavan stressistä vie voimat. Ruokahetkeen saa aivan eri fiiliksen, kun voi hyväksyä sen, että lapsi on vielä tutkimusmatkailija. On tärkeä, että itse syön samaan aikaan lapsen kanssa ruuasta nauttien, jotta voin tarjota lapselle mallin. Kärjistäen on ihan sama mitä ja kuinka paljon lapsi aterialla syö. Syömiseen ei ole tarvetta pakottaa, uhkailla, rankaista syömättömyyttä tai maistamattomuutta. Pääasia, että lapsi on saanut mahdollisuuden fiksulle aterialle, ja hän on oppinut ruokaseurueeltaan jotain pientä mallioppimisen kautta.
Anna lapsen oppia itse. Aikuisen ei tarvitse eikä kannata tehdä kaikkea lapsen puolesta tai varmistella että kaikki menee aikuisen tahtomalla tavalla. Lapsi tarvitsee oman tilan toteuttaa tahtoaan ja myös oppia virheistä ja unohduksista. Kantapään kautta ei tarvitse aina mennä, mutta joskus se tekee hyvää. Usko lapseen, äläkä osoita pettymystä. Tsemppaa ja huomaa pienet onnistumiset. Ei tarvitse heti osata vaan ensin harjoitellaan. Toiset ovat rohkeampia ja nopeampia oppijoita, mutta toisilla on muut vahvuudet. Ei ole tarvetta vertailla lapsien ruokailutapoja keskenään, koska silloin joku luulee olevansa ikuinen häviäjä (mikä ei ole koskaan totta). ”Kyllä sä vielä opit”. ”Mä tiedän, että vielä joskus sä uskallat maistaa tota”. ”Olit aika rohkea kun haistoit!”
Mikä olisikaan inhottavampaa kuin painostava ruokahetki? Tunne, että koko ajan joku kyttää mitä, kuinka paljon ja miten. Se ei juurikaan innosta tai motivoi. Eiköhän vanhat pinttyneet huonot perinteet vois joskus arvioida uudelleen ja vähitellen pyrkiä muuttamaan ruokahetkeen ja lapsen syömiseen kohdistuvia asenteita.
Hetki Ruualle 