Syö nyt edes jotakin

Yhteinen ruokahetki on parhaimmillaan sosiaalinen, mukava yhdessäolon hetki. Keittiönpöydän ääreen kerääntyy lapsen ensimmäinen yhteisö, jonka aktiivinen jäsen hän saa olla. Sen, että lapsi syö, ei tulisi olla joukkoon pääsemisen tai yhdessäolon edellytys. ”Jos et syö, niin poistu pöydästä” – voi olla huono sääntö, jos haluaa lapsen nauttivan ruokahetken sosiaalisesta puolesta. Ruoka ei pääsääntöisesti ole vain polttoainetta ja syöminen suoritus. Ei ruokapöydässä ole pakko syödä. On mahtavaa jos lapsi oppii istumaan seurana vaikka ruoka ei enää maittaisi. Ruokahetket rakentavat lapsen identiteettiä mm. ruokakulttuurin ja aikuiselta saadun palautteen kautta. Minkälainen vaikutus kehittyvään ruokasuhteeseen syntyy, jos joukkoon ei pääse ellei syö? Mutta haaste taitaakin olla se, kuinka saada lapsi istumaan ruokapöydässä, kun hän voisi mennä jo leikkimään. Kohteliasta on aikanaan opetella poistumaan ruokapöydästä yhtä aikaa, niin kenenkään ei tarvitse syödä yksin.

Herkästi aikuinen iloitsee, kun lapsi syö kaiken ruuan viimeiseen lusikalliseen saakka. ”Oletpa hyvä syömäri kun jaksoit kaiken!” Syödyn ruuan määrästä kiittäminen ei kuitenkaan edistä lapsen oman kehon kuuntelemisen taitoa. Ja oikeastaan, aikuinen ei voi tarkkaan tietää minkä määrän ruokaa lapsen on kulloinkin hyvä syödä. Ei siis kiitetä tai rankaista syödyn ruuan määrästä vaan annetaan positiivista palautetta ja kiitosta hyvästä käyttäytymisestä tai opituista taidoista, kuten haarukan ja veitsen käytöstä. ”Olipa hienoa kun osasit sanoa milloin maha on täynnä!”

Miksi siis rankaista lasta, kun ruoka ei maistu? Joskus voi kuulla, kuinka jälkiruualla pelataan ”ruokarulettia”, jossa vanhemman ja lapsen panokset tähtäävät aivan eri numeroille. ”Jos et syö ruokaa, et saa jäätelöä” tai ”syö ensin salaatti, niin sitten voit ottaa suklaata”. Näissä tapauksissa vanhemman tavoitteena on saada lapsi syömään enemmän kunnon ruokaa kun vaikutus on kuitenkin päinvastainen. Näin saadaan lapsi pitämään yhä vähemmän arkiruuasta ja haluamaan yhä enemmän jälkiruokia. Jos ruoka maistuu, lapselle paras palkinto on saada vanhemman hyväksyntää kiitoksella. Ruualla ei tulisi palkita, joten kannattaa pohtia, minkälaisia oman perheen palkinnot ovat. Jo vanhemman Hurraa!-huuto on lapselle iso palkinto ja hyväksymisen osoitus. Muita ideoita palkinnoista ovat vanhemman kanssa pelaaminen/kahdenkeskinen aika, saa tehdä jonkin kotityön, josta lapsi tykkää, saa istua auton etupenkillä seuraavan kerran jne.

Jos lapsi tietää/aavistaa, että ruuan jälkeen on tarjolla jälkiruokaa, hän saattaa pelata panoksensa niin, ettei syö lainkaan eturuokaa. Ehkä silloin lapsella ei ole motivaatiota tutkia ja syödä pääruokaa, kun tietää voivansa taltuttaa nälän jälkiruualla aivan kohta. Voi olla parempi yllättää perhe jälkiruualla. Lapsen ei tarvitse tietää etukäteen milloin on tarkoitus syödä jälkiruokaa. Aikuinen voi varoa yllätyksen paljastumista, koska joskus pelkän ksylitoli-pastillin näkeminen kesken ruokahetken voi saada lapsen haluamaan sitä eikä hänellä ole enää malttia jatkaa ruuan syömistä miellyttävämmän asian vuoksi. Jälkiruualla yllättäminen ei ole mahdollista, jos sitä on rutiininomaisesti joka päivä tarjolla tai lapsi osaa odottaa päivittäistä herkkuhetkeä tiettyyn aikaan. Ja sitten kun herkutellaan, siitä ei tarvitse tehdä numeroa eikä sitä hehkuteta maasta taivaisiin.

Kun lapsi syö valikoivasti ja vanhemmalla on huolta lapsen riittävästä energian saannista, saatetaan ottaa käyttöön jotakin-kategorian ruuat. Näitä voivat olla kaikille lapsille maistuvat makeat, suolaiset ja rasvaiset elintarvikkeet. Lapsen syömispulmissa voidaan herkästi ajautua ojasta allikkoon jos pyrkimyksenä on saada lapsi syömään keinolla millä hyvänsä, vaikka ravitsemuksen laadun heikkenemisen kustannuksella. Vanhempi voi olla väsynyt ruokahetkien syömättömyyteen ja siihen, että valmistettu ruoka torjutaan. On hyvä jos ei ota asioita henkilökohtaisesti ja osaa ottaa vastaan kaikenlaista palautetta, koska sitä lapsi luontaisesti antaa kaunistelematta. Osaltaan vanhempi voi kokea lapsen syömättömyyden lähes heitteille jättönä, jolloin omat vanhemmuuden normit sallivat lapsen mieluummin syövän vaikka pelkkää vanukasta sen sijaan, että tarjoaisi monipuolisen aterian. Nälkiintyminen ei ole terveillä lapsilla juurikaan vaarana – ei lapsi kuole Suomessa nälkään. Kehittyvien ruokatottumuksien ja pitkäntähtäimen tavoitteiden kannalta lapsi voi olla syömättä, jos hän niin itse valitsee. Tilalle ei tarvitse tarjota mieliruokia ja herkkuja. Ja ehkä seuraavalla aterialla ruokahalu on sitten suurempi.

Monipuolisten ruokatottumuksien oppimisessa kivijalkana on toistuva tarjoaminen (aikaisemmista kokemuksista huolimatta) ja antaa lapselle edes mahdollisuus valita täysipainoinen ateria. Vanhemman tehtävänä on kunnioittaa lapsen omaa tahtoa ja valintoja, vaikka ne eivät aina olisi vanhemman mieleen. Kuuntele lasta ja anna hänen vapaasti kertoa oma mielipiteensä ilman johdattelua. Vanhempi voi aina vastata rauhallisesti ja kiinnostuneesti: ”Aijaa!” Lapsi voi yhtäkkiä saada halun kokeilla uutta ruokaa, kun huomaa, ettei hänen ole pakko ja hänen annetaan itse valita.