”Syö tai itke ja syö”

Olen lapsena saanut valita em. kahdesta vaihtoehdosta. Vanhemmat tahtovat aina hyvää ja ruuan antaminen on yksi isoimmista hoivan ja rakkauden osoituksista. Siksi voi ottaa joskus liian koville, kun lapsi ei syökään – ota vastaan antamaasi huolenpitoa. Toisaalta turhauttaa, kun olet nähnyt paljon vaivaa valmistaaksesi ruuan ja sitä ei edes maisteta.
Oli miten oli, lapsen syömistä ei voi hallita – tai ei ainakaan tulisi hallita. Jos tätä ei hyväksy, joutuu varmasti törmäyskurssille.

Anna lapselle tilaa harjoitella valitsemista ja oman tahdon käyttämistä. Tahdon vapauden antaminen on edellytys lapsen henkiselle kasvulle. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän huomaa pystyvänsä itse – tekemään valintoja, joista aikuinen on mielissään ja antaa hyvää palautetta. Ilman tahdonvapautta lapsi voi kasvaa aikuisen ohjauksesta riippuvaiseksi. Kerran lapseni turhautui: ”mä en saa päättää mistään”. Se tuotti hyvän keskustelun siitä, mistä aikuinen päättää ja mistä lapsi saa päättää.

Etenkin syömisen kohdalla olisi tärkeää, että lapsi huomaa tunnistavansa nälän ja kylläisyyden. Siten hän oppii luottamaan oman kehonsa viesteihin. Aikuisen ei tule mitätöidä lapsen tuntemuksia. Aistimuksista voi keskustella toisen mielipidettä kunnioittaen. ”Mä en tykkää tästä.” ”Voi sitä silti syödä vaikkei tykkääkään.”

Lapsen nälkä herää joskus huonoon aikaan. Mutta silloin voi sanoa, että ”ei syödä vielä, kohta on ruoka-aika ja jaksat odottaa siihen saakka”. ”Hyvä, että sulla on nälkä. Otatko porkkanan alkupalaks? Sitten jaksat paremmin odottaa, että ruoka on valmis ja sit syödään yhdessä.”

”Ei sun oo pakko”

Rakastan tuota lausetta! Se on aivan loistava. Monet komplikkaat tilanteet laukeaa, kun tekee lapselle selväksi, ettei hänen ole pakko. Varsinkaan ruokapöydässä ei pakkoa kannata käyttää. Se voi tuoda lyhytaikaisia ”tuloksia”, mutta vääristää lapsen ruokasuhdetta. Lapsen ruokasuhteen vääristyminen ei ole yksittäisten ruokien syödyksi tulemisen arvoista. Hullunkurisesti, kun lapsi tietää ettei ole pakko, kasvattaa se motivaatiota toimia aikuisen toivomalla tavalla. Pakottamisen sijaan keino-repertuaariin kannattaa sisällyttää seuraavat: taivuttelu, kärsivällisyys, hassuttelu ja lempeys.

Pöytää kattaessa esikoinen ilmoitti, ettei hän tule syömään, vaan haluaa jatkaa leikkiä. No, en sanonut siihen erikseen mitään, vaan kutsuin syömään. Aloitimme aterian sitten kaksistaan pikkuveljen kanssa ja esikoinen jäi yksin leikkimään. Hetken kuluttua hän kuitenkin tuli ruokapöytään istumaan, maistoi, ja nauttikin ruuasta. Söi annoksensa. Ja kenenkään ei tarvinnut hermostua tai suuttua, ja ruokailu oli positiivinen kokemus.

Toki ruokailuun liittyen tulee tilanteita, jolloin aikuisen tulee rajoittaa tai käskeä. Esimerkiksi ruoka-ajat, milloin syödään. Koko ajan ei voi käydä ruokakaapilla napsimassa jotakin. Kaapilla käynti voi jäädä päälle, kun syöminen aterioilla on ollut vähäistä. Aikuisen on tultava silloin väliin ja sanottava, ettei kaapista haeta nyt mitään syötävää. ”Tunnin päästä syödään iltapala ja sitä ennen ei syödä mitään.”

Välillä pitää olla inhottava. Lapsi ei ymmärrä pitkällä tähtäimellä valintojensa seurauksia. Päälle saattaa jäädä käytännöt tai mielleyhtymät, jotka eivät edistä hänen terveyttään. Kuten, että aina kun katsotaan elokuvaa – syödään karkkipussi. Tai kun mennään mökille – syödään jätskit. On hyvä (raivarinkin uhalla) katkaista edellä mainittujen kaltaiset yhtälöt. Elokuvaa pitää pystyä katsomaan ilman karkkia jne. Näin opitaan säätelemään omaa käyttäytymistä eikä olla tilanteiden vietävissä.

”Mä oisin halunnut.” Keskustelu kannattaa aina. Salli mielipiteet. ”Ymmärrän, että haluat syödä jätskiä. Saat haluta. Mutta nyt sitä ei ole.”

”Hyvä että sulla on mielipide. Saat aina sanoa sen.”